säde valon vaeltaa
yli kasvojesi vieraan maan
ootko luovuttanut kokonaan?
Lokakuun alun kylmä aurinko kurkotteli sormillaan verhojen raosta. Se valaisi kalpealla valollaan vaaleat kasvot, joiden ilme oli ahdistunut. Lyhyt, tumma poikatukka kehysti pyöreitä poskipäitä, jotka olivat kylmän hien peitossa. Kulmat olivat kurtussa. Viileää hiljaisuutta halkoi herätyskellon läpitunkeva piippaus. Aamun silmät rävähtivät auki. Rintakehää puristi, kunnes hän muisti jälleen hengittää. Kello näytti puolta kahdeksaa. Kouluaamu.
mietit mitä tänään teet
missä sydämesi harhailee
kuin nuo kaikki mykät esineet
jotka ei huoneesta kotia tee
Aamu hieraisi väsyneesti hiuksiaan ja haukotteli. Nimensä vastaisesti hän ei ollut aamuihminen, hän oli yökukkuja. Hän oli jälleen valvonut myöhään asioita miettien. Nyt olo tuntui raskaalta ja silmien alla oli tummat pussit, sillä painajaiset olivat kiusanneet häntä jälleen. Hän oli kärsinyt niistä kesälomasta lähtien.
Hän ei muistanut uniaan, herätyskellon ääni oli jälleen karkottanut ne mukanaan. Hän muisti hämärästi unen ihmisiä, epäselvää dialogia ja ahdistuksen. Aamu nousi hitaasti istumaan sängyn laidalle. Silmissä pimeni. Mieleen palasivat kasvot, joiden jokaisen ilmeen hän muisti, joiden jokaista senttiä Aamu vihasi ja rakasti, mutta ennen kaikkea kaipasi yli kaiken.
Julisteet katselivat kylminä seiniltä. Kitara makasi pölyttyneenä sohvalla käytettyjen vaatteiden keskellä. Tylsä eläinkuvainen kalenteri muistutti tämänpäiväisestä ruotsin kokeesta. Aamu tunsi olonsa jotenkin epätodelliseksi ja irralliseksi. Mikä tämä paikka oli, jota hän kutsui kodikseen?
liu’ut yli kylmän lattian
avaat silmäsi kuin ikkunan
vesi vihmoo harvaan kattoja
linnut lähtee, jättää
tämän kaupunkisi taa
Puuparketti tuntui viileältä paljaiden varpaiden alla ja sai Aamun sääret kananlihalle. Talo oli hiljainen lukuun ottamatta sateen hiljaista ropinaa kattopeltiä vasten, sekä askelia keittiössä. Sieltä leijui vahva kahvintuoksu jopa Aamun huoneen suljetun oven läpi. Tuoksu sai Aamun päänsäryn vahvistumaan, sekä kertoi tälle että isoveli oli hereillä. Heidän äitinsä ei juonut kahvia.
Aamutoimensa hiljakseen suoritettuaan Aamu pakkasi laukkunsa, nappasi keittiöstä mukaansa omenan isoveljen katsellessa häntä kahvikupin ja paljasvartisia naisia sisältävän autolehden takaa, käveli ulos ja lukitsi oven. Tihkusade sai pihan näyttämään harmaalta ja vanhalta. Aamu veti hupun päähänsä ja käveli pysäkilleen omenaa mutustaen, kylmässä värjötellen.
Bussissa oli lämmintä ja hyväntuoksuista. Aamu valitsi paikan keskiosasta, ikkunapaikalta. Koulumatkan hän tuijotteli ulos ikkunasta kotikaupunkinsa tuttuja katuja surullista musiikkia napeista kuunnellen. Hänellä oli haikea olo, kun hän näki parven pieniä lintuja lentävän poispäin. Aamu toivoi olevansa yksi niistä, vapaana huolista ja ylimääräisestä painosta sydämessään.
pian vaipuu lumen peittoon maa
sitä ehkä valkeus lohduttaa
sinä kaipaat rakastettavaa
kaipaat unohduksen humalaa
joka aamu hieman julmempaa
kaipaat särjettyjen jumalaa
joka aamu hieman julmempaa
peläten kohta alkaa uusi päivä
horisontin takaa sarastaa
Koulun käytävät olivat täynnä Aamulle outoja kasvoja. Oudot äänet, oudot värit, oudot tuoksut täyttivät Aamun pään. Aamu ei kuulunut mihinkään, kukaan ei edes nähnyt häntä, kukaan ei katsonut suoraan silmiin. Tämä oli jatkunut kesästä lähtien. Aamu oli kääntynyt itseensä, hän ei päästänyt ketään lähelleen, eikä kukaan täällä välittänyt toisesta niin paljon, että olisi huolestunut. Joskus Aamu pelkäsi muuttuneensa näkymättömäksi.
Päivät olivat kaikki samanlaisia, harmaita, pahvinmakuisia, täynnä turhuutta ja lohduttomuutta. Yksinäisyys kaiversi hitaasti, mutta varmasti reikää Aamun sydämeen ja taustalla kummittelivat aina, tunnista toiseen, päivästä päivään ne kasvot. Kasvot, jotka olivat kalpeat kuin keskitalven tähdet, kapeat poskipäät, ohuet, värittömät huulet, silmät mustat kuin myrskyävä meri, rajattuna paksummin ja tummemmin kuin kellään. Silmistä oli mahdotonta nähdä toisen sieluun, joka vaikutti sekin musteenmustalta, tunnottomalta.
säde valon vaeltaa
yli vartalosi kylmän maan
ootko luovuttanut kokonaan?
Yöt olivat pahimpia. Yksinäisyys saapui illalla ja jäi yöksi Aamun sydämeen. Levottomuus käpertyi Aamun viereen, epätoivo vei tilan peiton alta. Viha ja rakkaus taistelivat kaiken aikaa Aamussa. Kumpikaan ei saanut yliotetta toisesta ja toisinaan Aamu ei ollut tuntea itseään, tuntui kuin hänellä olisi ollut miljoona persoonaa, eikä yhtäkään yli muiden. Hän oli hukassa omassa itsessään.
kun kaikki pelko sisälläsi
uskoo vain kylmyyteen ulkopuolella
ja sydän puhkijäätynyt anelee
oisinpa poissa
mut pois pääse en, en, en
Mistä Aamu olisi voinut tietää tilanteen vakavuuden? Mistä hän olisi löytänyt apua unettomiin öihin, kontrastittomiin päiviin? Aamua sattui, mutta hän luuli sen olevan omaa syytänsä. Kaikki ne kauniit valheet, joita Aamun korviin oli kuiskittu, kaikki haaveet, kaikki intohimoiset, viekoittelevat suudelmat..
Aamulla ei ollut ikinä ollut varsinaisia ystäviä, mutta loputkin ihmiset, joita hän oli kutsunut kavereikseen, olivat kaikonneet Aamun sulkeutuessa. Aamu vihasi heitä, hän vihasi heidän selkärangattomuuttaan, heidän sokeita silmiään, heidän egosentrisyyttään, heidän pinnallisia suunnitelmiaan, heidän sammumatonta elämänjanoaan.
Aamu oli muutaman kerran miettinyt itsemurhaa. Miten kauniilta kuulostikaan ajatus poislähtemisestä, kaiken turhuuden taakse jättämisestä, vapautus kaikesta tuskasta mitä Aamu tunsi sydämessään.. Mutta lopulta Aamu aina jänisti. Hän oli seissyt korkean sillan kaiteen vieressä katsellen alhaalla ajavia autoja, joiden kuljettajat väsyneinä ajoivat kotiinsa työpäivän jälkeen, tuntien vihaa ja katkeruutta siitä, etteivät he tienneet mitään Aamusta ja etteivät he olisi kuitenkaan välittäneet. Aamu oli pidellyt kädessään paketillista vahvoja särkylääkkeitä ja ajatellut lähtevänsä sillä tavalla. Aamu oli uimahallissa käydessään jäänyt kellumaan pinnalle kasvot veden alla, kunnes keuhkoihin oli alkanut sattua. Mutta aina kasvot palasivat hänen mieleensä, ivaten Aamun heikkoutta. Eikä Aamu voinut väittää vastaan.
jos kaksi kaatuu eteen kauneuden
toinen toistaan yössä palvellen
jos kaksi kaatuu eteen kauneuden
kohta pettää se heidät
heleästi nauraen
Kesä. Muovipussissa jäätelöä, tupakkaa, kaljaa. Naurua. Kaksi tyttöä käsi kädessä. He juovat, humaltuvat kauniista säästä, alkoholista ja toisistaan. Kamera, videoita sekä kuvia. Tytöt kaatuvat pehmeälle nurmelle päällekkäin. Kaljanmakuisia suudelmia. Toinen kaataa juomaa leualleen. Toinen nuolee sen pois. Suutelua. Suutelua. Suutelua. Vaatteet lähtevät. Juomista. Kädet hapuilevat hiuksia, rintoja, vatsaa, reisien sisäosia. Suutelua. Juomista. Suutelua. Lopulta hapuilevat sormet eksyvät häpykarvoille, kummulle ja sisään. Kylmät väreet valuvat alas selkää. Tasainen rytmi, tasainen liike, kunnes toinen tyttö tulee. Suutelua. Juomista. Tullut tyttö suutelee toisen huulia, kaulaa, vatsaa. Toinen nousee haparoiden, pukee paidan ylleen. Tullut kurkottaa kättään toisen perään, mutta toinen puistelee päätään ja katoaa. Eikä Aamu näe häntä enää koskaan, häntä, joka sai Aamun uskomaan rakkauteen, uskomaan, että jotain kaunista on sittenkin. Häntä, joka valehteli.
Ilta oli epätodellisempi ja utopistisempi kuin yksikään Aamun elämässä. Se oli suoraan hänen unelmistaan, kaunista haavetta. Mutta mikään kaunis ei kestä. Kaunis on jotakin häilyvää, jotain, joka hajoaa kosketuksesta. Jotain, joka jättää sydämeen aukon, joka ei koskaan sulkeudu.
pian vaipuu lumen peittoon maa
sitä ehkä valkeus lohduttaa
sinä kaipaat rakastettavaa
kaipaat unohduksen humalaa
joka aamu hieman julmempaa
kaipaat särjettyjen jumalaa
joka aamu hieman julmempaa
peläten kohta alkaa uusi päivä
horisontin takaa sarastaa
Rakkaus on kaunista. Rakkaus on epätodellista. Rakkaus on sydämen haave lentää kauas pois, rakkaus on pelkoa menettämisestä. Rakkaus on heikoille haaveksijoille.
Se, joka uskoo rakkauteen ja haaveisiin, särkyy. Ennemmin tai myöhemmin.
